Talutushihnan metallinen lukko naksahti ja karjalankarhukoira sinkosi kuin mustavalkoinen tykinkuula läpi jäisen hiekkakentän. Silja veti keuhkonsa täyteen huhtikuun viimeisiä aamupakkasia ja antoi nahkaisen hihnan valua kahahtaen rakeiseen lumeen. Vaelluskenkä murensi yökylmän jäädyttämää hiekkaa. Hiekkamontun laidalla odotti tumma metsänraja lasittuneen taivaan alla. Jossain sirkutti talitintti. Ilmassa leijui sulavien mustikanvarpujen ja kostean kaarnan tuoksu. Haihtuvan talven kirpeys väänsi kipeästi vatsaa. Oli Ronjan viimeinen kevät.

 

Silja oli valvotun yön jäljiltä väsynyt, mutta raskain taakka oli menettämisen suru. Kaikki mihin hän ryhtyi, kaikki mihin hän elämällään pyrki tuntui kaatuvan kyvyttömyyteen tai kohtaloon, Jumalaan, miksi ikinä sitä tahtoi kutsua. Kun hän vuotta aiemmin oli katsellut ihmisiä klinikan odotustilassa, eläköityneitä tätejä uusissa nahkakengissään, nuoria miehiä silmissään unelmat ja rajattomat mahdollisuudet hän tajusi, että jokainen heistä oli jo saavuttanut jotain. Kokonaisen eletyn elämän onnen hetkineen, voitettuine vastoinkäymisineen. Kyvyn rakastaa ja tulla rakastetuksi. Tavoitella jotain. Jokaisella oli merkitys, oli kivi jota kantaa; minuus. Ei kalliota niin kuin hänellä. Siljalla oli vain menneisyys ilman punaista lankaa, tulevaisuus ilman tarttumapintaa. Päämäärättömiä tekoja, ihmissuhteita ilman tarkoitusta. Sitten tuli Ronjan aivokasvain ja sekundaarinen epilepsia, jonka raakuus laukaisi Siljan unettomuuden. Unettomuus johti masennukseen, masennus työkyvyttömyyteen. Ei jäänyt mitään. Vain elämän ja kuoleman rajalla häilyvä Ronja. 

 

Savisessa rinteessä vanhat kengänpainaumat vilisivät ristikkäisiä koiranjälkiä. Nyt sen ruskeat silmät tillittivät kärsimättöminä montun reunalta. Se odotti. Leveä rintakehä kohoili läähätyksestä, kieli lepäsi punaisena puhtaanvalkoisen hammasrivin päällä, kuolapisarat kimalsivat kuin lasihelmet tanssivissa auringonsäteissä. Se oli nuori ja vahva, kirsu täynnä jäniksen ja hirven tuoksua, elämää. Silja puristi huulensa yhteen ja niiskutti. Helvetin elämä! Rampa, tyhjä, tarpeeton elämä!

 

Ylös päästyään hän huohotti. Sormia paleli. Tulipunaisen fleecen taskuista löytyi avainnippu, klinikan ajanvarauskortti, vihaisesti rypistetty apteekin kuitti ja tilaa kylmille käsille. Selkä painui kumaraan, kun hän astui mekaanisen askeleen askeleen perään. Lämmittävä valo antoi periksi nyrkille, jonka sisällä taisteltiin murtumista vastaan. Häntä kylmäsi. Ilman Ronjaa hän vierottuu elämästä. Nyt hän viimein saa tietää millaista se on; yksinäisyys. Millaista on elää kehän ulkopuolella. Jo kaksikymmentä vuotta sitten hän aavisti, että tämä päivä tulee. Hän ei koskaan pärjännyt ihmisten kanssa, ei osannut teeskennellä sosiaalista, ei saanut ystäviä. Silja oli tumma varjo ikkunapulpetissa. Hän väsyi elämään ennen kun se ehti alkaakaan.

 

Ympärillä risteili polkuja, jotka eivät johtaneet minnekään. Joidenkin pintaa rikkovat kavionjäljet kiilsivät jäästä. Menneen syksyn hevostytöt muuttivat talven aikana etelään, enää ei kavioiden pehmeä töminä  keskeyttänyt aamulenkkiä. Kauempana musta selkä vilahti tuttua polunmutkaa, tassut rapisivat pitkin kaatuneen männyn runkoa ja taiteilivat ketterästi liukkailla kivillä. Sen kyljistä varisi havunneulasia. Hetken Silja oli varma, että kaikki oli erehdystä. Ei ollut nurkan takana vaanivaa kuolemaa, ei elämää nakertavaa kasvainta, uhkaavaa yksinäisyyttä. Kaikki oli julmaa väärinkäsitystä. Hän voisi mennä kotiin, avata verhot, keittää kahvia ja piristyä. Ei, ei vain piristyä. Hän avaisi elämässään kokonaan uuden lehden! Silja mietti milloin virastot aukeavat, hän ei makaa enää päivääkään sohvalla. Ei päivääkään enää, kunhan tämä vain on erehdystä. Ja onhan se! Ronja voi hyvin, söi aamupalansa, ei valittanut, ei saanut kohtausta. Kaikki on menossa parempaan päin, kohti elämää, tulevia vuosia, saapuvia keväitä. Hän voi perua lääkärin. Kukaan ei kuole tänään!  

 

Metsä loppui peltoaukealle, jonka sänki oli vasta paljastunut lumen alta. Sitä halkoi kapea mökkitie. Rengasurien välissä lumen katkomat heinänkorret väreilivät kylmässä tuulenvireessä. Ronja makasi ojassa. Sen valkoiset tassut kauhoivat tyhjää, kun kouristus väänsi selän sirpiksi, silmänvalkuaiset hohtivat heinien keskeltä kirkkaina kuin pyrstötähdet. Se ei vetänyt happea, sylki vain valkoista vaahtoa ja piti korinaa, joka hajosi ilmaan ennen metsänlaitaa. Siljan luomien alla kirvelevä kyynel karkasi poskipäälle, kurkkua kuristi. Kun kohtaus meni ohi, Ronja ei noussut enää. Se oli poissa.

 

Silja seisoi ja odotti jalkojensa liikkuvan. Jos hän päästäisi kyyneleet valloilleen, ei olisi mitään tehtävissä, hän jäisi siihen. Tuuli voimistui ja kohmetti posket. Matka kesti iäisyyden ja iäisyyden päässä nuoren karhukoiran lasittuneen katseen takaa saattoi yhä nähdä hädän ja odotuksen. Viimeisenä järjen tekona Ronja oli etsinyt Siljaa. Sen turkki oli roskainen ja märkä, mutta ruumis lämmin. Lihakset rentoina se oli raskas. Tie kivistä polkua autolle oli liian pitkä, eikä koiraa voinut haudata routaiseen maahan. Epätoivoisena Silja käänsi paljain käsin kiviä ja etsi koiranmentävää kuoppaa. Raskas hengitys sattui keuhkoihin ja kylmettyneissä sormissa tykytti kipu, mutta hautaa ei löytynyt. Lopulta uupumus voitti ja kaatoi hänet selälleen. Taivas oli vaalea, väritön. Ei ainoatakaan pilvenhattaraa. Imelä maatuvan heinän ja märän koiran haju sekoittui mullan tuoksuun. Jossain etäällä hyrisi traktori. Silja sulki silmänsä ja antoi rinnassaan hakkaavan surun tulla.

 

Traktorin ääni voimistui, mutta Silja ei huomannut sen tuloa. Vasta kun maa tärähteli selän alla hän avasi silmänsä ja katsoi mökkitielle pysähtynyttä sinistä Valtraa, jonka kopista hyppäsi jykevä mies tummansinisessä työhaalarissa. Paksu parta risotti mustanharmaana kuin koivusta kiskottu tuulenpesä ja peitti puolet kasvoista jättäen näkyviin vain lippalakin varjostamat taivaansiniset silmät. Silmät kääntyivät Siljasta Ronjaan. ”Sehän on kuin meidän Rellu”, mies murahti hiljaa. 

Silja nousi istumaan ja katseli koiraa. ”Se pitää haudata.” Ääni värähti. Siljaa hävetti. Hän vääntäytyi ylös ja ravisti päältään roskaa ja multaa. Mies kääntyi puolittain ja vilkaisi traktoriaan, harppasi sanaakaan sanomatta kohti Ronjaa ja nosti sen käsivarsilleen. Musta pää retkahti veltosti maata kohti ja ulkona roikkuvasta kielestä putosi kuolapisaroita hihalle. Kun koira oli hytissä, mies nojasi ulos traktorista. ”Nimi on Arto, asun tuossa mutkan takana. Tahdotko kyydin?”. Silja pudisti päätään. ”Tulet käymään sitten myöhemmin?”. Silja ei vastannut. Hän tuijotti tyhjin silmin kohtaa, johon elämä oli päättynyt.

 

Arto käänsi traktorin pellon kautta ympäri. Sen ääni etääntyi ja sammui. Silja jäi yksin routaiselle pellolle odottamaan voimaa kääntyä kotimatkalle. Laiskasti levenevä suihkukoneen jälki halkaisi taivaan. Talitintti lauloi taas. Hän hyppäsi ojan yli mökkitielle ja lähti kävelemään sinne, missä puiden ylle kohosi hento savupylväs. Siellä Ronjalle kaivettiin hautaa tuvan nurkalle, Rellun viereen. Siellä kurlutti kahvinkeitin ja Arto nosti pöytään kaksi savimukia. Kello raksutti tulevaa aikaa.