Verenpunaisen takin suuret metalliset napit painavat miehen paljaaseen rintaan pyöreitä kraatereita. Krista katselee niitä silmät niin avoinna, että hahmottaa kipeän luun kallonsa sisällä. Mies repii häntä raajoista, levittää alleen kuin piknikhuopaa, riuhtoo hassahtaneesta hiuspehkosta, joka vielä hetki sitten oli suortuva suortuvalta kauniiksi kammattu. Aika hyppää yli, hän tietää muttei käsitä, yksi hetki muuttuu toiseksi ja kohta hän on itsekin alaston. Nahka tulee nihkeäksi hiestä. Mies haisee vanhalta viinalta ja sikarilta. Krista muistaa lapsena maasta poimitun tikkarin, jonka tahmainen pinta maistui pyyhekumilta. Hän yökkää, mutta oksennus ei tule. Tulee viiltävä kipu.

Krista irvistää olohuoneen katosta roikkuvalle keittiövalolle, jonka rikkoutuneen hehkulampun ympärillä repsottaa hämähäkinseittejä. Hän näkee itsensä saastaisella lattialla räsyisen patjan päällä, tahraisella lakanalla, hätääntyneenä, sorjien sääriensä välissä kuvottavan ukon, joka nykii ja korisee kuin kuoleva. Lopulta mies tulee, valuu vaaleana nesteenä litteän vatsan päälle. Kylmenee nopeasti. Kääntyy kyljelleen ja huohottaa. Eikä Krista tiedä mitä tehdä. Onko säädytöntä lähteä, loukkaavaa siistiytyä? Miksi hän ei vuoda verta, eikö siinä pitäisi jo kylpeä? Ehkä hän on väljä, huono nainen. Hän ei tunnu missään. Ehkä mies ei tunkenut sisään, yritti, mutta kääntyi pois. Siksi tuo lojuu nyt tuossa, vatsan päällä, eikä virrannut syvällä niin kuin miljoonien elämänalkujen kuului virrata. Krista yrittää hengittää niin hiljaa, että mies nukahtaa. Silloin lähteminen on helpompaa. Voi hiipiä kylpyhuoneeseen, riuhtoa rullasta halpaa wc-paperia ja pyyhkiä se pois. Toivoa, että lattialla lojuvien sanomalehtien, tyhjien hammastahnatuubien ja partavesipullojen seasta ei löydy kuonaa tai kusta. Ettei oksentamisen ääni herätä raihnaista pappaa, jonka matkaan hän oli suutuspäissään lähtenyt.

Heidän piti tehdä se tänään, Teemun ja Kristan, polkea kaupungin laidalle Kristan autioituneen mummolan nostalgiseen ulkoeteiseen. Rakastella natisevalla puulattialla pelkät ikkunat suojanaan. Suuret kkunat, joiden kymmenien ruutujen läpi lankeava aurinko tanssi tuhansina valosiipinä valkoisilla puupaneeleilla. Teemulla oli pitkät pianistin sormet. Hellät ja herkät. Hänet oli helppo nähdä alasti silloinkin, kun vartalo oli sullottu farkkuihin ja nahkatakkiin. Alastomuus oli läsnä koko ajan, kulki mukana jänteissä ja lihaksissa, nopeassa sydämensykkeessä, liioitellussa ilossa, jolla poika teki pienistä eleistä suurta näytelmää. Teatteria, joka kömpelyydessäänkin kietoi Kristan pauloihinsa.

Nyt se oli ohi. Kristaa ja Teemua ei enää ollut. Oli vain ruma tyttö säröisessä peilissä, hapsottava harakanpesä päässä, mustat valumat poskilla. Tyhjät siniset silmät, tuskin tunnistettavat. Miksi Teemu ei tullut? Vatsalle kuivunut neste muodosti iholle kalvoa, jossain piippasi kännykkä. Vanha mies kuorsasi. Krista veti ylleen farkut ja ryppyisen t-paidan, työnsi jalkansa sandaaleihin ja tarttui lattialla lojuvaan takkiin. Se ei enää tuntunut samalta. Sen sisään oli painunut neitsyen kuva. Se ei ollut hänen takkinsa.