” Mustana se siinä makasi. Kuolleena.” Saanan hengitys oli tasaantunut ja sanat kaikuivat kovina eteisen seinistä. Kalpeus oli poissa ja poskilla hehkui kuumeinen puna. Vanhan ämmän ruskeat silmät kiilsivät kuin kekäleet. ”Mitä minä sanoin! Mitä minä sanoin!”
Kun Markus naurahti, Siljaa oksetti. Ovesta sisään lehahtanut pakkanen levisi keittiöön ja lämpeni, mutta Saanan pitkä ketunnahkaturkki uhosi kylmää. Silja haistoi sen sisältä hullaantuneen himon, kuuli veren kiertävän kiihkon saarekkeissa. Markuksen äitiä kiihotti kuolema.
”Johan se ennalta tiedettiin, ettei siitä mitään tule. Millainen isä antaa lapsensa liikkua niissä piireissä?”
”Eihän se Petrin vika ole.” Siljan ääni värähti. Hän muisti pienen tumman pojan ojentamassa Elenalle siipirikkoista varista. ”Elena on aina ollut ulkopuolinen. Kai se oli Petrille helpotus, kun tyttö edes jostain löysi ystävän.”
”Ja nytkö se on meidän vika?” Markus korotti ääntään ja tuijotti säkenöivin silmin lehden takaa. ”Kukaan lähitalojen lapsista ei leiki Elenan kanssa, koska tämän kanssa ei voi tehdä mitään.”
”Tyttöhän hengästyy jo parin portaan jälkeen!” Saanan ääni sai Siljan kääntymään toiseen suuntaan. Hän tuijotti kulmat rypyssä ikkunaa, jonka takana lumi kumpuili pienellä pihalla. Piha päättyi Petrin tonttia kiertävään valkoiseen aitaan. Iltapäivä hämärsi jo. Naapurissa paloi valo.
”Niinhän tuo hengästyy, sitä se sairastaminen teettää. Mutta pitääkö sitä vielä yksinäinenkin olla?”
”Parempi yksin kuin huonossa seurassa!”
Turha niille oli puhua, samaa maata molemmat. Onneksi oli juotu kahvit ennen Saanan tuloa, ilman tarjoilua eukko tuskin kauan riesana istuisi. Silja huokasi ja laski mukin käsistään.
”Käyn siellä postissa, kun vielä on auki.”
”Nyt lähdet, kun muorikin tuli käymään?”
Silja ei vastannut. Hän näki Saanan luovan poikaansa paljon puhuvan katseen ja tiesi näkemättäkin Markuksen ilmeen. Vuosien mittaan Silja oli oppinut kulkemaan anoppinsa yli, niin mahdottomalta kuin ajatus oli alussa tuntunutkin. Hän ei hakenut hyväksyntää, eikä jaksanut riidellä. Vaikeimpina hetkinä hän veti hautajaistakkinsa kaapista ja levitti sen näyttävästi vuoteen jalkopäähän muistuttaakseen Markusta siitä, kenelle mies olisi tilivelvollinen äitinsä kuoltua.
Vaisu tuulenvire pöllytti puuterilunta ja pakotti Siljan kiskomaan toppatakkinsa vetoketjun ylös. Hän suoristi kengänkärjellä vinoon valahtaneen ulkotulen ja muisti eteisen pöydälle jääneen käsilaukun, jota ei aikonutkaan palata hakemaan. Tiiviisti rakennettujen talorivien ikkunoista näki suoraan vieraiden olohuoneisiin ja kujan päässä, vilkkaan kadun toisella puolella, kohosi kellertävänsävyinen kerrostalo. Sinne asutettujen maahanmuuttajien läsnäolo oli nostanut tunteet pintaan sen jälkeen, kun naapurin Elena ystävystyi mustan pikkupojan kanssa. Silja laahasi askeleitaan ja puri huultaan. Että ihmiset osasivat olla typeriä!
Syttyvät katulamput syvensivät taivaan harmautta. Silja käveli vaaleansinisen talon portille ja jäi seisomaan Petrin suuriin kengänjälkiin. Kun Petrin vaimo oli kerännyt tavaransa ja jättänyt miehen tyttärensä yksinhuoltajaksi, Silja oli tuntenut puristavaa myötätuntoa. Vaimon karkaaminen oli muille pelkkä mehukas puheenaihe, Siljalle se oli syy lähentyä naapurinsa kanssa. Lopulta siinä olivat vain he kaksi vastaan muu maailma. Nyt lelut ja pulkat nojasivat seinään ja kolmepalloisen lumiukon pää oli valahtanut alas harteilta. Se lojui pihapolun kinoksella, Elenan lapasenpainaumat poskillaan. Porkkananenä oli irronnut ja lentänyt polulle, jonka myllätyssä lumessa saattoi yhä erottaa taistelun jäljet. Hän astui portista, myötäili penkkoja portaille ja soitti ovikelloa.
Petri oli iso mies. Vankka olemus vain korostui pienessä eteisessä, jossa hän mahtui tuskin kääntymään antaakseen Siljalle tietä.
”Siellä ne on Elenan huoneessa.”
”Mitä ihmettä tapahtui?”
”Ulkoilutti varista Samuelin kanssa, kun naapurin poika päästi koiran pihaan.” Petri tuijotti tyhjin ilmein seinää. ”Tahallaan. Huusi neekerin huoraa ja päästi sen hullun rakin irti.”
Silja sulki silmänsä ja yritti hengittää, mutta suru nieli happea kuin myrskyn pyörre.
”Joko Samuel lähti kotiin?”
”Parkuen. Elena oli niin shokissa, ettei voinut edes itkeä.”
”Minäpä käyn katsomassa.”
Silja oli tottunut kulkemaan talossa. Hän jätti Petrin haromaan partaansa ja suunnisti pienen lastenhuoneen kynnykselle. Käytävän puolelle vedetyllä tarjoilupöydällä oli lääkkeitä ja letkuja. Silja käänsi katseensa huoneeseen ja yritti puhdistaa mielensä pahoista aavistuksista. Elenan sydän oli väsynyt. Elena teki kuolemaa.
Pienessä huoneessa, valkoisen lastensängyn ja kirjoituspöydän, vihreän säkkituolin ja lelulaatikoiden keskellä kyyhötti polvillaan hento tyttö vaaleanpunaisessa collegepuvussa. Tummat hiukset levisivät luonnonkiharamerenä kapeille hartioille.
”Elena?”
Mikään ei liikkunut. Hauras tyttö vain oli siinä. Kuin valokuvassa. Silja hiipi Elenan viereen ja kumartui. Tytön pää retkotti tuolin selkänojaa vasten, kädet polvilla peittonaan kuollut varis silmät puoliksi auki, murtunut nokka veressä, pöyhkeä rinta lytyssä. Elenan kalpea poski oli tahriutunut punaiseksi, kuivunut kyynel oli piirtänyt siihen kapean uoman. Rikottu lahja laihoilla käsivarsillaan, hyvästejä jättämättä, oli Elenakin nukkunut pois.
